Lajinvaihto

Olen pelannut jalkapalloa muistaakseni vuodesta 1998 lähtien. Muuttaessani Seinäjoelta Jyväskylään jatkoin pari vuotta pelaamista vielä Seinäjoella, mutta sitten kyllästyin reissaamiseen ja vähän muutenkin, ja lopetin. Lopettamisen jälkeen taisi mennä kokonaista kolme kuukautta ilman futista, kunnes päätin etsiä joukkueen Jyväskylästä (ja mahtavan joukkueen löysinkin!), ja pelaaminen jatkui. Olen siis yli puolet elämästäni viettänyt hyvin suuren osan vapaa-ajastani futiksen parissa, ja Sveitsiin muuttaessakin tuntui luonnolliselta etsiä futisjoukkue. Kesällä googletellessani en Sachselnista tai Sarnenista naisten joukkuetta löytänyt, joten päätin jättää nappikset kotiin ja keksiä muuta urheilemista, jonka ajattelin lähinnä olevan lenkkeilyä ja kuntosalia tms.

Janne oli täällä yksin ollessaan jo tutustunut Ad Astra Sarnenin naisten salibandyjoukkueen silloiseen valmentajaan. Muistaakseni jo minun ensimmäisellä viikollani täällä tapasin hänet myös, ja hän alkoi jo heti aluksi puhumaan, että voisin tulla naisten salibandyjoukkueeseen mukaan. Aluksi otin jutut vain vitsillä, mutta hän puhui asiasta toistuvasti, ja lopulta suostuin tulla joku kerta katsomaan treenejä. En ole koskaan salibandya pelannut kuin koulussa ja ehkä parina talvena aika monta vuotta sitten Pedagon sählyvuoroilla, enkä todellakaan osaa pelata. Alan (silloinen valmentaja siis) kuitenkin sanoi, että pärjään varmasti futiksen ansiosta, kun kuitenkin jotain pallopeleistä ymmärrän. Ja kuulemma riitti että osaan juosta. ;) Menin siis kerran katsomaan treenejä, ja seuraaviin treeneihin menin jo kokeilemaan. Olin todella hukassa sekä lajinvaihdon että kielen takia (treeneissähän tietysti puhuttiin vain sveitsinsaksaa), mutta jollain tavalla treeneissä oli myös kivaa. Kai se on vain se, että pallopelit ja etenkin joukkueurheilu vaan todellakin on mun juttu. Naisten joukkue pelaa kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla ja treenejä on kahdesti viikossa, eli toiminta on tavoitteellista, muttei kuitenkaan liian totista. Selvää kuitenkin oli, että muiden taitotaso oli hieman eri luokkaa kuin minun. Valmentaja ja naisten toiminnan vastuuhenkilö molemmat kuitenkin sanoivat, että voin hyvin tulla mukaan. He myös sanoivat, että heidän mielestään on tärkeää, että me molemmat viihdymme täällä, ja että myös minulla on täällä tekemistä, joten päätin alkaa käymään treeneissä. Jo heti ensimmäisten treenien jälkeen edellä mainitut henkilöt myös hankkivat minulle kengät, kun sanoin, ettei minulla oikein ole sopivia kenkiäkään tällaiseen lajiin. Myös mailan sain muutamaksi viikoksi lainaan. Hieman he pahoittelivat sitä, että oman mailan joudun valitettavasti itse hankkimaan. Toivon, mutta hieman kyllä epäilen, että Suomessakin vastaavassa tilanteessa olevat ulkomaalaiset otettaisiin yhtä hyvin huomioon.

Mailan valinnassa väri ei oikeasti ollut ratkaisevin juttu. Musta tuli ihan asiantuntija noissa lavoissa, ja koska pehmeä lapa aloittelijana kuulemma sopi mulle parhaiten ja toi lavan malli Unihocilta oli paras, pinkki vaan oli ainoa vaihtoehto. Oisin ehkä uskottavampi eri värisellä mailalla?

Ensimmäisten viikkojen aikana treeneissä oli hauskaa huomata, että kehitystä tuli jatkuvasti, mitä varmasti futiksessakin on tapahtunut, mutta ei aivan samassa mittakaavassa moniin moniin vuosiin. Alusta asti tuntui, että futiksen ansiosta oli vähän käsitystä siitä, mihin kentällä kannattaisi liikkua, ja joka treeneissä tuntui, että joitain asioita mailankin kanssa osasi tehdä aina paremmin (vaikka todella hankalaa se  pallonkäsittely mailalla on edelleen!). Tosin hyvin nopeasti kävi myös ilmi, miten erilaista liikkuminen salibandyssa on futikseen verrattuna, enkä ehkä sitten kuitenkaan osannut aina kovin oikeanlaisia liikkeitä tehdä. Futiksessa olen käytännössä aina pelannut puolustajana, mutta täällä salibandyssa minut laitettiin treenien peleissä aina laitahyökkääjäksi, se kun kuulemma on helpoiten hallittava paikka lajia aloittaessa. Yleensä olenkin treeneissä aina "vore links" eli vasen laitahyökkääjä, mutta nyt viime aikoina muutaman kerran minut on laitettu myös puolustajaksi. Joka treeneissä pelataan yleensä suht paljon, mutta ensimmäisen (ja ainoan!) maalini treenien peleissä onnistuin tekemään vasta tämän vuoden ekoissa treeneissä. Se oli juhlan hetki se! :D Peleissä en ole pelannut, muutamiin loppukauden peleihin olisin päässyt mukaan ainakin penkille, mutta treenit ovat riittäneet mulle ihan hyvin, en koe että musta kovin paljon hyötyä peleissä olisi ollut.

Sain myös ikiomat pelipaidat, jääpä ainakin mukava muisto vaikka ei olekaan käyttöön asti päätyneet.

 

Heti muutamien ensimmäisten treenien jälkeen alkoivat harjoitteetkin käydä tutuiksi, kun samantyylisiä juttuja tehtiin aina alkuun. Osa "perusharjoitteista" oli myös täysin samanlaisia kuin futiksessa, esim. syöttömyllyä tai "mäkkäriä" tehtiin joka treenien aluksi. Eräänlainen salibandykulttuuri tosin oli varsinkin alkuun ihan hukassa, sillä esim. joka vedon jälkeen lähdin aina oman pallon perään (palloja kyllä treeneissä on ihan riittämiin), minkä vuoksi olin sitten hukassa/myöhässä sieltä, mihin seuraavaksi pitäisi mennä. Futiksessa ilmeisen hyvin iskostunut siis päähän, että joka vedon jälkeen oma pallo pitää hakea... Jännää oli myös, miten vaihdot suoritetaan, miten kaukalo kasataan/puretaan ja kaikki muu salibandyihmisille varmaan itsestäänselvä juttu. Ainakin tässä joukkueessa (ja Jannen joukkuessa sama juttu) erilaista kulttuuria on ollut myös treenien jälkeinen toiminta. Virallisen treeniajan loputtua (iltakymmeneltä tiistaina ja perjantaina) joukkue kerääntyy vielä yhteen, valmentaja sanoo muutaman sanan treeneistä ja joskus muustakin, ja samalla joukkuelaisilla on mahdollisuus ilmoittaa/jutella joukkueen yhteisistä asioista. Yleensä aina joku asia on, joskus useampikin. Silloin tällöin tässä vaiheessa on tarjolla myös kakkua tms., jos jollain on ollut synttärit. Vasta kun kaikki asiat on sanottu, ensimmäiset alkavat lähteä. Suurin osa jää vielä yhdessä tekemään hieman loppuverryttelyitä, minkä jälkeen monet käyvät vielä hallilla suihkussakin. Perjantain treenien jälkeen osa lähtee vielä yhdessä paikalliseen pubiin yksille. Alkuun tämä kaikki tuntui niin oudolta (hyvällä tavalla!), kun ainakin meidän joukkueessa Suomessa porukalla oli hyvin kiire lähteä kotiin treenien jälkeen, mutta nyt tähän on tottunut ja itse ainakin tykkään tällaisesta toimintatavasta. Toki marraskuinen Vehkalampi klo 22 illalla ON vähän eri juttu kuin tämä, mutta ymmärrätte varmaan pointin.

Kieli ei onneksi ollut alun jälkeen niin suuri ongelma, kun kaikki uudemmat harjoitteet valmentaja myös aina piirsi ja piirtää edelleen taululle. Jonkin verran "salibandysanastoa" on myös hallussa sveitsinsaksaksi. Ainoastaan joukkueen yhteiset keskustelut esim. treenien lopuksi menee suurimmaksi osaksi ihan ohi, monesti myös valmentajan antamat täsmennykset/taktiset ohjeet harjoitteeseen tai peliin, mutta onneksi joku aina tärkeimmät asiat kääntää. Joukkueesta monet puhuvat hyvää englantia, jotkut puolestaan eivät osaa/halua/uskalla puhua, ja ovat sanoneet myös haluavansa, että minä opin saksaa. Joukkue onkin ollut hyvä paikka harjoitella saksan puhumista, ja tietysti myös sveitsinsaksan ymmärrystä. Nykyisin monet puhuvat minulle Hochdeutschia, ja saattavat esim. kääntää valmentajan ohjeet sveitsinsaksasta Hochdeutschiin. Toki englantia käytän myös edelleen ainakin osan kanssa, silloin onnistuu vähän monipuolisempi keskustelu.

 Joukkueen kautta olen luonnollisesti tutustunut moniin uusiin ihmisiin. Treenien ulkopuolella olen viettänyt joukkuelaisten kanssa aikaa vain ihan muutaman kerran, enempäänkin olisi ollut mahdollisuus, jos olisin sitä erityisesti kaivannut. Joukkueurheilussa on kuitenkin se hyvä puoli, että kavereita saa ja säännöllinen kontakti isoon joukkoon hyviä tyyppejä säilyy ihan vain treeneissä käymällä, ja tämä on täällä ollessa riittänyt aivan hyvin. Olen kyllä kiitollinen, että mut otettiin joukkueeseen mukaan, ja ehkä noin kuukauden treenailun jälkeen sanoinkin Jannelle, että oli kyllä erittäin hyvä päätös mennä joukkueeseen mukaan. Välillä (aika useinkin) turhauttaa oma osaamattomuus, mutta aina treeneihin menee mielellään ja yleensä sieltä lähtee poiskin hyvällä mielellä. Jälkeenpäin olen kuullut, että olisi niitä futisjoukkueita sitten kuitenkin lähikylissä ollut, mutta koska olen kyllä tykästynyt tähän joukkueeseen ja vaihtelu virkistää, olen pitäytynyt salibandyssa. Edelleen ne nappikset myös ovat Suomessa, joten pysyn siis uskollisena JyPK N2:lle ja toivottavasti palaan vihreän perheen ja futiksen pariin sitten kesällä.

-E