Salibandya!

Jannen joukkueen ensimmäinen sarjapeli oli sillä viikolla, kun minä tulin tänne, ja menin tietysti peliä katsomaan. Kun edellinen kokemus salibandyn katsomisesta oli Happeen viime kevään Suomen mestaruuden ratkaissut neljäs finaali yli 4600 katsojan täyttämässä jäähallissa, ja myös tätä edeltävät huikeat finaalit, välierät ja puolivälierät, oli taas vaikea muistaa, millaista se "tavallisen" pelin katsominen onkaan. Täällä Sarnenissa oli tällä kaudella NLB-sarjaan paljon katsojia, runkosarjan paras katsojakeskiarvo 294, mutta tuo määrä tietysti Happeen pelien jälkeen tuntui vähäiseltä. Oli myös outoa mennä katsomaan peliä paikkaan, josta ei tuntenut ketään, ei yleisöstä eikä joukkueesta Jannea tietysti lukuunottamatta. 

Ekassa pelissä ihmetystä aiheuttivat erilaiset peliin liittyvät tavat. Ennen pelin alkua joukkueen pelaajat heittivät läpyt ringissä kaikki toisilleen. Kun joukkueiden avauskentälliset kuulutettiin kentälle, pelaajat taputtivat rytmikkäästi omilleen. Samaa tapahtui aina välillä pelin aikana, esim. ylivoimalla tai joukkueen muuten pitäessä palloa. Alkuun tämä näytti katsomosta hyvin kontrolloidulta ja jollain lailla armeijamaiselta, kun yhtäkkiä koko vaihtopenkki alkoi taputtaa samaan tahtiin. Pelin jälkeen voittanut joukkue hyppi ringissä huutaen, mitä ainakin oman kokemukseni mukaan Suomessa tapahtuisi vain jonkun hyvin ison ja ratkaisevan voiton jälkeen, esim. sarjanousun (tai sarjassa säilymisen) tai vaikka sen finaalivoiton ratkettua. Myös lopuksi oman joukkueen kesken heitettiin ringissä läpyt samoin kuin ennen peliä, niin voittanut kuin hävinnytkin joukkue. Nämä samat jutut toistuvat joka pelissä ja joka joukkueessa, joten ne kuuluvat oleellisesti täkäläiseen kulttuuriin ja nyt ne tuntuvat jo aivan tavallisilta jutuilta, mutta ensimmäisessä pelissä ne tuntuivat hyvin vierailta.

Katsomossa näkyvin ero Suomeen oli ensimmäisessä pelissä se, että kioskista ostettuja alkoholijuomia sai vapaasti juoda katsomossa, ja aika monella olikin olutpullo kädessä. Kun juoma oli kioskista haettu, sillä ensin kippisteltiin koko seurueen kanssa. Juomista katsomossa ei siis todellakaan mitään häiriötä ollut, mutta Suomen tiukan alkoholilainsäädännön vuoksi tämä oli silmiinpistävää. Täällä on Jyväskylän tapaan usein myös "rumpuryhmä" paikalla, mikä tuo hyvin tunnelmaa katsomoon. Muutenkin katsojat ovat mielestäni hyvin mukana pelissä, eikä suurella osalla ole pelin jälkeen kiire pois, vaan ottelun jälkeen jäädään vielä juttelemaan tuttujen ja pelaajien kanssa.

Voittoisan pelin jälkeen. (Kuva: Simon Abächerli)

Kuva: Simon Abächerli

Kolme peliä taisin ehtiä käydä katsomon puolella katsomassa, kun seurapomo soitti, ja pyysi minulta palvelusta. Joukkueessa ei sillä hetkellä ollut fysioterapeuttia, ja hänen mukaansa olisi valmentajalle tärkeää, että sellainen joukkueesta löytyisi. Lupauduin menemään seuraavaan vieraspeliin ja sitä ennen treeneihin vähän tutustumaan joukkueeseen. Jutellessani valmentajan kanssa hän kertoi, että toivoisi fysioterapeutin olevan paikalla peleissä ja myös mahdollisuuksien mukaan välillä treeneissä. Tuosta vieraspelistä lähtien olenkin sitten reissanut joukkueen mukaan vieraspeleihin, ja kotipeleissä olen ollut toisen fyssarin apuna (hän on toiminut joukkueessa aiemminkin, mutta muiden kiireiden vuoksi pystyy olemaan paikalla vain kotipeleissä). Lisäksi olen käynyt treenien alussa ennen omia treenejä tai salillakäynnin yhteydessä kerran-pari viikossa kysymässä, onko jollakin jotain vaivoja. Lähinnä homma on ollut teippaamista ja ensiapua, mitään kovin tarkkoja tutkimuksia en ole alkanut tekemään, ja hierontaakin tehnyt vain pari kertaa muutaman minuutin ajan, jos joku pelaaja on sitä erityisesti johonkin tiettyyn vaivaan ennen peliä tarvinnut. Eli siis ihan oikeasti fysion hommaa on ollut, ei niinkään tavallisen huoltajan. 

Ihana Perskindol-huoltokassi, samanlainen on käytössä kaikilla tämän sarjan joukkueilla

Teamphysio-vessaselfie

Aluksi oli tosi kivaa saada jotain tekemistä ja päästä tutustumaan myös Jannen joukkuekavereihin, mutta varsinaisten töiden aloittamisen jälkeen ajatus omien töiden tekemisestä myös vapaa-ajalla ei enää ole ollut niin mielekästä. Varsinaisesti en ole edes minkäänlaista sopimusta hommasta seuran kanssa tehnyt, enemmänkin valmentajan kanssa jutellut asiasta. Jotenkin vain olen mukaan jäänyt, en oikein ole osannut/halunnut enää kieltäytyäkään. Koen kyllä, että hommasta saa arvokasta kokemusta joukkueen mukana fyssarina toimimisesta, ja on ollut oikeasti mukava päästä katsomaan myös vieraspelejä. Myöskään joukkueen poikiin en varmasti kovin paljon olisi tutustunut ilman, että olisin fyssarina toiminut, joten myös tätä kautta olen saanut paljon lisää tuttuja täältä. Välillä vain tuntuu, että vapaa-ajan voisi muullakin lailla käyttää, vieraspeliin kun kuitenkin menee iso osa päivästä (vaikka matkat täällä ovatkin selvästi Suomea lyhyempiä), ja paljon aikaa menee vain odotteluun.

Pelireissuilla olen pysytellyt etupenkissä katselemassa maisemia ja vähän samalla mm. O.C:ta tabletilta.

Nyt kuitenkin runkosarja on ohi (Ad Astran sijoitus runkosarjassa oli hienosti toinen!) ja jatkopelit alkavat parin viikon päästä. Ensimmäisessä vaiheessa jatkoon päässeet on jaettu kahteen kolmen joukkueen lohkoon, jossa pelataan lohkon muita joukkueita vastaan sekä kotona että vieraissa, eli yhteensä neljä peliä. Lohkojen kaksi parasta etenevät välieriin, ja näistä voittajat ilmeisesti karsintoihin ylöspäin. Peleihin tulee siis taas eri lailla jännitystä, joten jäljellä olevat pelit (oli niitä sitten miten monta tahansa!) fyssarinakin menevät varmasti nopeasti. Ja kuten sanottu, arvokasta kokemusta tällaisesta hommasta, ja en todellakaan vaihtaisi pois tätä(kään) kokemusta!

-E

PS. Paljon lisää kuvamateriaalia Jannen joukkueesta (ja myös naisten joukkueesta) Ad Astra Sarnenin facebookissa ja instagramissa @adastrasarnen.