Lajinvaihto

Olen pelannut jalkapalloa muistaakseni vuodesta 1998 lähtien. Muuttaessani Seinäjoelta Jyväskylään jatkoin pari vuotta pelaamista vielä Seinäjoella, mutta sitten kyllästyin reissaamiseen ja vähän muutenkin, ja lopetin. Lopettamisen jälkeen taisi mennä kokonaista kolme kuukautta ilman futista, kunnes päätin etsiä joukkueen Jyväskylästä (ja mahtavan joukkueen löysinkin!), ja pelaaminen jatkui. Olen siis yli puolet elämästäni viettänyt hyvin suuren osan vapaa-ajastani futiksen parissa, ja Sveitsiin muuttaessakin tuntui luonnolliselta etsiä futisjoukkue. Kesällä googletellessani en Sachselnista tai Sarnenista naisten joukkuetta löytänyt, joten päätin jättää nappikset kotiin ja keksiä muuta urheilemista, jonka ajattelin lähinnä olevan lenkkeilyä ja kuntosalia tms.

Janne oli täällä yksin ollessaan jo tutustunut Ad Astra Sarnenin naisten salibandyjoukkueen silloiseen valmentajaan. Muistaakseni jo minun ensimmäisellä viikollani täällä tapasin hänet myös, ja hän alkoi jo heti aluksi puhumaan, että voisin tulla naisten salibandyjoukkueeseen mukaan. Aluksi otin jutut vain vitsillä, mutta hän puhui asiasta toistuvasti, ja lopulta suostuin tulla joku kerta katsomaan treenejä. En ole koskaan salibandya pelannut kuin koulussa ja ehkä parina talvena aika monta vuotta sitten Pedagon sählyvuoroilla, enkä todellakaan osaa pelata. Alan (silloinen valmentaja siis) kuitenkin sanoi, että pärjään varmasti futiksen ansiosta, kun kuitenkin jotain pallopeleistä ymmärrän. Ja kuulemma riitti että osaan juosta. ;) Menin siis kerran katsomaan treenejä, ja seuraaviin treeneihin menin jo kokeilemaan. Olin todella hukassa sekä lajinvaihdon että kielen takia (treeneissähän tietysti puhuttiin vain sveitsinsaksaa), mutta jollain tavalla treeneissä oli myös kivaa. Kai se on vain se, että pallopelit ja etenkin joukkueurheilu vaan todellakin on mun juttu. Naisten joukkue pelaa kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla ja treenejä on kahdesti viikossa, eli toiminta on tavoitteellista, muttei kuitenkaan liian totista. Selvää kuitenkin oli, että muiden taitotaso oli hieman eri luokkaa kuin minun. Valmentaja ja naisten toiminnan vastuuhenkilö molemmat kuitenkin sanoivat, että voin hyvin tulla mukaan. He myös sanoivat, että heidän mielestään on tärkeää, että me molemmat viihdymme täällä, ja että myös minulla on täällä tekemistä, joten päätin alkaa käymään treeneissä. Jo heti ensimmäisten treenien jälkeen edellä mainitut henkilöt myös hankkivat minulle kengät, kun sanoin, ettei minulla oikein ole sopivia kenkiäkään tällaiseen lajiin. Myös mailan sain muutamaksi viikoksi lainaan. Hieman he pahoittelivat sitä, että oman mailan joudun valitettavasti itse hankkimaan. Toivon, mutta hieman kyllä epäilen, että Suomessakin vastaavassa tilanteessa olevat ulkomaalaiset otettaisiin yhtä hyvin huomioon.

Mailan valinnassa väri ei oikeasti ollut ratkaisevin juttu. Musta tuli ihan asiantuntija noissa lavoissa, ja koska pehmeä lapa aloittelijana kuulemma sopi mulle parhaiten ja toi lavan malli Unihocilta oli paras, pinkki vaan oli ainoa vaihtoehto. Oisin ehkä uskottavampi eri värisellä mailalla?

Ensimmäisten viikkojen aikana treeneissä oli hauskaa huomata, että kehitystä tuli jatkuvasti, mitä varmasti futiksessakin on tapahtunut, mutta ei aivan samassa mittakaavassa moniin moniin vuosiin. Alusta asti tuntui, että futiksen ansiosta oli vähän käsitystä siitä, mihin kentällä kannattaisi liikkua, ja joka treeneissä tuntui, että joitain asioita mailankin kanssa osasi tehdä aina paremmin (vaikka todella hankalaa se  pallonkäsittely mailalla on edelleen!). Tosin hyvin nopeasti kävi myös ilmi, miten erilaista liikkuminen salibandyssa on futikseen verrattuna, enkä ehkä sitten kuitenkaan osannut aina kovin oikeanlaisia liikkeitä tehdä. Futiksessa olen käytännössä aina pelannut puolustajana, mutta täällä salibandyssa minut laitettiin treenien peleissä aina laitahyökkääjäksi, se kun kuulemma on helpoiten hallittava paikka lajia aloittaessa. Yleensä olenkin treeneissä aina "vore links" eli vasen laitahyökkääjä, mutta nyt viime aikoina muutaman kerran minut on laitettu myös puolustajaksi. Joka treeneissä pelataan yleensä suht paljon, mutta ensimmäisen (ja ainoan!) maalini treenien peleissä onnistuin tekemään vasta tämän vuoden ekoissa treeneissä. Se oli juhlan hetki se! :D Peleissä en ole pelannut, muutamiin loppukauden peleihin olisin päässyt mukaan ainakin penkille, mutta treenit ovat riittäneet mulle ihan hyvin, en koe että musta kovin paljon hyötyä peleissä olisi ollut.

Sain myös ikiomat pelipaidat, jääpä ainakin mukava muisto vaikka ei olekaan käyttöön asti päätyneet.

 

Heti muutamien ensimmäisten treenien jälkeen alkoivat harjoitteetkin käydä tutuiksi, kun samantyylisiä juttuja tehtiin aina alkuun. Osa "perusharjoitteista" oli myös täysin samanlaisia kuin futiksessa, esim. syöttömyllyä tai "mäkkäriä" tehtiin joka treenien aluksi. Eräänlainen salibandykulttuuri tosin oli varsinkin alkuun ihan hukassa, sillä esim. joka vedon jälkeen lähdin aina oman pallon perään (palloja kyllä treeneissä on ihan riittämiin), minkä vuoksi olin sitten hukassa/myöhässä sieltä, mihin seuraavaksi pitäisi mennä. Futiksessa ilmeisen hyvin iskostunut siis päähän, että joka vedon jälkeen oma pallo pitää hakea... Jännää oli myös, miten vaihdot suoritetaan, miten kaukalo kasataan/puretaan ja kaikki muu salibandyihmisille varmaan itsestäänselvä juttu. Ainakin tässä joukkueessa (ja Jannen joukkuessa sama juttu) erilaista kulttuuria on ollut myös treenien jälkeinen toiminta. Virallisen treeniajan loputtua (iltakymmeneltä tiistaina ja perjantaina) joukkue kerääntyy vielä yhteen, valmentaja sanoo muutaman sanan treeneistä ja joskus muustakin, ja samalla joukkuelaisilla on mahdollisuus ilmoittaa/jutella joukkueen yhteisistä asioista. Yleensä aina joku asia on, joskus useampikin. Silloin tällöin tässä vaiheessa on tarjolla myös kakkua tms., jos jollain on ollut synttärit. Vasta kun kaikki asiat on sanottu, ensimmäiset alkavat lähteä. Suurin osa jää vielä yhdessä tekemään hieman loppuverryttelyitä, minkä jälkeen monet käyvät vielä hallilla suihkussakin. Perjantain treenien jälkeen osa lähtee vielä yhdessä paikalliseen pubiin yksille. Alkuun tämä kaikki tuntui niin oudolta (hyvällä tavalla!), kun ainakin meidän joukkueessa Suomessa porukalla oli hyvin kiire lähteä kotiin treenien jälkeen, mutta nyt tähän on tottunut ja itse ainakin tykkään tällaisesta toimintatavasta. Toki marraskuinen Vehkalampi klo 22 illalla ON vähän eri juttu kuin tämä, mutta ymmärrätte varmaan pointin.

Kieli ei onneksi ollut alun jälkeen niin suuri ongelma, kun kaikki uudemmat harjoitteet valmentaja myös aina piirsi ja piirtää edelleen taululle. Jonkin verran "salibandysanastoa" on myös hallussa sveitsinsaksaksi. Ainoastaan joukkueen yhteiset keskustelut esim. treenien lopuksi menee suurimmaksi osaksi ihan ohi, monesti myös valmentajan antamat täsmennykset/taktiset ohjeet harjoitteeseen tai peliin, mutta onneksi joku aina tärkeimmät asiat kääntää. Joukkueesta monet puhuvat hyvää englantia, jotkut puolestaan eivät osaa/halua/uskalla puhua, ja ovat sanoneet myös haluavansa, että minä opin saksaa. Joukkue onkin ollut hyvä paikka harjoitella saksan puhumista, ja tietysti myös sveitsinsaksan ymmärrystä. Nykyisin monet puhuvat minulle Hochdeutschia, ja saattavat esim. kääntää valmentajan ohjeet sveitsinsaksasta Hochdeutschiin. Toki englantia käytän myös edelleen ainakin osan kanssa, silloin onnistuu vähän monipuolisempi keskustelu.

 Joukkueen kautta olen luonnollisesti tutustunut moniin uusiin ihmisiin. Treenien ulkopuolella olen viettänyt joukkuelaisten kanssa aikaa vain ihan muutaman kerran, enempäänkin olisi ollut mahdollisuus, jos olisin sitä erityisesti kaivannut. Joukkueurheilussa on kuitenkin se hyvä puoli, että kavereita saa ja säännöllinen kontakti isoon joukkoon hyviä tyyppejä säilyy ihan vain treeneissä käymällä, ja tämä on täällä ollessa riittänyt aivan hyvin. Olen kyllä kiitollinen, että mut otettiin joukkueeseen mukaan, ja ehkä noin kuukauden treenailun jälkeen sanoinkin Jannelle, että oli kyllä erittäin hyvä päätös mennä joukkueeseen mukaan. Välillä (aika useinkin) turhauttaa oma osaamattomuus, mutta aina treeneihin menee mielellään ja yleensä sieltä lähtee poiskin hyvällä mielellä. Jälkeenpäin olen kuullut, että olisi niitä futisjoukkueita sitten kuitenkin lähikylissä ollut, mutta koska olen kyllä tykästynyt tähän joukkueeseen ja vaihtelu virkistää, olen pitäytynyt salibandyssa. Edelleen ne nappikset myös ovat Suomessa, joten pysyn siis uskollisena JyPK N2:lle ja toivottavasti palaan vihreän perheen ja futiksen pariin sitten kesällä.

-E

Im Deutschkurs

Janne aloitti neljän viikon kielikurssin jo heti elokuussa, ja se oli siis jo ohi kun minä tänne tulin. Minun kielikurssini alkoi syyskuun lopussa. Molemmat kävimme Luzernissa Migros Klubschulen ensimmäisen intensiivikurssin, A1 1/3, jossa opetusta oli neljän viikon ajan joka arkipäivä aamupäivisin 3 tuntia, ja jossa siis lähdettiin ihan alkeista. Minulle osa jutuista oli tuttuja Aliisan kanssa opiskelusta, mutta kurssi tuntui silti hyödylliseltä, sillä puhumista harjoiteltiin paljon, ja uusiakin asioita tuli koko ajan.

Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, että tällainen kurssihan on ensisijaisesti tarkoitettu sellaiselle, joka saksan kielen haluaa kunnolla oppia, sillä kaikki asiat käytiin läpi hyvin perusteellisesti, ja kaikkea harjoiteltiin paljon. Jos kaikki tasot kursseista olisi käynyt läpi, olisi se vienyt aikaa vähintään 1,5 vuotta, ja tuhansia euroja. Päätinkin sitten koittaa edetä vähän nopeammin, opiskelin itsenäisesti muutamia asioita ja vaihdoin vielä pariksi viikoksi A1 2/3 ryhmään. Tämän ryhmän kanssa käydyt asiat olivat vähän "edistyneempiä", ja tuntuivat jo haastavammilta, joten olin erittäin tyytyväinen, että vaihdoin lopuksi ryhmää. Kurssit olivat erittäin hyvin järjestettyjä, opetus oli laadukasta ja suunnitelmallista. Itse koen kuitenkin, että omiin tarkoituksiini paremmin olisi sopinut esimerkiksi kuukauden intensiivikurssi, jolla olisi käyty kaikkein oleellisimpia asioita nopeammassa tahdissa läpi, ja varsinainen asioiden opettelu olisi sitten jäänyt oman harjoittelun varaan. Tällöin myös sanastossa olisi voinut keskittyä sellaiseen, mitä enemmän tulee tarvitsemaan (luulen että pärjäisin ilman tietoa, että piirtoheitin saksaksi on der Hellraumprojektor, ja der Tafellöscher on valkotaulun pyyhkimissieni). Toki suurin osa nytkin käydystä sanastosta oli hyödyllistä.

Kielikurssin oppikirjat

Kielikurssit olivat hyvin mielenkiintoisia myös siksi, että niillä pääsi tutustumaan useista eri maista tuleviin uusiin ihmisiin. Minun ensimmäisellä kurssillani oli ihmisiä enimmäkseen Euroopasta (Tsekki, Italia, Kosovo, Bulgaria, Slovenia, Makedonia), mutta myös kauempaa (Australia, Thaimaa, Tiibet, Brasilia). Ryhmästä vain noin puolet puhui englantia, joten ainoa yhteinen kieli oli saksa, jolla opetus tapahtui kokonaan alusta asti. Välillä opettaja selvensi joitain asioita esimerkiksi englanniksi, jota kurssilaiset sitten käänsivät eteenpäin esim. albaniaksi toisille. Vaatii kyllä melkoista ammattitaitoa opettajalta pystyä tuohon tyyliin opettamaan! Jannen kurssilla englannin käyttö oli kokonaan "kielletty", ja kaikki asiat piti pystyä selvittämään saksaksi. 

Oli myös erittäin mielenkiintoista nähdä, miten erilaista "koulukäyttäytymistä" ryhmässä oli, kuin mihin Suomessa on tottunut, varsinkin kun kyse oli kuitenkin aikuisista ihmisistä. Esimerkiksi monet halusivat vertailla kotitehtävät ennen tunnin alkua. Puutteet ja virheet korjattiin kopioimalla suoraan toisen kirjasta, ja tärkeämpää tuntui olevan, että vastaus on oikea, kuin että ymmärtää asian. Virheitä ja epäonnistumisia tunnuttiinkin yritettävän välttää viimeiseen asti, ja kun joku joskus (eli erittäin usein) sanoi jotain "hassusti"/väärin, tämä aiheutti silmien pyörittelyä, huokailua ja avointa tirskumista. Ja kun jotain osasi itse mielestään hyvin (tai oli kopioinut oikeat vastaukset), oli joidenkin mielestä ilmeisesti ihan ok kuiskailla/huikkia oikeita vastauksia ääneen, kun vastausvuorossa ollut vielä mietti vastausta. Yhteen ääneen esim. opettajan perässä toistettaessa oli hyvä yrittää toistaa vähän kovempaa ja vähän nopeammin kuin muut. Toki kaikki eivät näin käyttäytyneet, mutta oli erittäin outoa, että edes joku näin teki. Koulukulttuuri on ilmeisesti hyvin erilainen joissakin muissa maissa (tiedän, yleistyksiä on hirveän hyvä tehdä vain muutaman ihmisen perusteella). Suomalaiseen kouluun tottuneelle sääntöjennoudattajalle oli välillä vaikea kestää tällaista käytöstä. ;)

Toisessa ryhmässäni olikin sitten useampia kurssilaisia, joiden äidinkieli oli englanti ja lähes kaikki loputkin puhuivat erinomaista tai ainakin hyvää englantia. Kurssilaiset tulivat tässä ryhmässä pääosin hieman kauempaa, kotimaat olivat USA, Kanada, Jamaika, Uusi-Seelanti, Kroatia, Italia, Thaimaa, Indonesia, Eritrea ja Kolumbia. Tällä kurssilla siis ihmisiin tutustuminen kävi vähän helpommin, kun tauoilla pystyi puhumaan englantia, mutta toisaalta opettajien oli monesti tunneilla muistutettava vain saksan käyttämisestä. Tämän ryhmän tyttöjen kanssa teimme pariin kertaan myös "koulupäivien" jälkeen jotain. Kerran kokkailimme yhdessä thai-ruokaa thaimaalaisen johdolla, tarkoituksena ainakin minulla ja italialaisella tytöllä oli oppia jotain hänen kokkaamisestaan. Ensimmäisen ruokalajin verran pysyin kärryillä, mutta sitten ruokalajeja ja varsinkin ainesosia (kasviksia ja mausteita lähinnä) alkoi tulla niin paljon, että tyydyin vain pilkkomaan kasviksia ohjeiden mukaan.

Vaikka kielikurssit olivat erittäin hintavia (kai tämäkin on suhteellista, mutta ainakin meidän mielestä), olivat ne silti hyödyllisiä. Erityisesti kurssilla sai varmuutta puhumiseen, sillä joka tunnilla harjoiteltiin paljon puhumista pareittain tai ryhmässä. Myös asioiden perusteellinen läpikäyminen oli hyväksi, ja jos rahaa olisi paljon ja tarkoitus olisi pidemmäksi aikaa tänne jäädä, olisin ehdottomasti käynyt kursseja enemmänkin. Voin siis suositella ainakin näitä Migroksen kursseja, jos kieltä haluaa kunnolla oppia. Olisi mielenkiintoista kyllä tietää, järjestääkö mikään taho "pikakursseja väliaikaisesta maassa asumisesta selviämiseen", sillä varmasti paljon suomalaisiakin muuttaa Sveitsiin samaan tyyliin kuin me, että tarkoitus ei ole loppuelämäksi tänne jäädä.

-E

Omat saksan opinnot

Edellisessä postauksessa yritin epätoivoisesti selvittää taustaa saksan tarpeellisuudesta ja täällä puhutusta saksasta ylipäätään. Nyt hieman meidän omasta saksan opiskelusta.

Itse aloitin opiskelun siskoni avustuksella Suomessa. Meillä oli yritys paneutua vain kaikkein oleellisimpiin asioihin, että jotain pystyisin sanoa, kieliopista välittämättä. Osittain tämä kyllä jäi vain yritykseksi, sillä olemme molemmat niin perusteellisia, että jo ensimmäisellä "oppitunnillamme" keskusteltiin esimerkiksi artikkeleista ja akkusatiivista. Tokihan nämä ovat oleellinen osa saksan kieltä, mutta oikeasti tavoitteena oli vain tulla jollain lailla ymmärretyksi, ja vastaavasti ymmärtää edes jotakin, puheen oikeellisuudesta ei niin väliä. Taisimme ehtiä/jaksaa opiskella kaksi tai kolme kertaa. Kävimme läpi perusjuttuja, kuten lausumista, perusfraaseja, numeroita, viikonpäiviä, kysymyssanoja, kellonaikoja, verbejä + niiden taivutusta. Lisäksi mietimme muutamia sanoja ja fraaseja, mitä saattaisin työssäni fysioterapeuttina tarvita (vaikka sitä oppituntia ei taidettu ikinä pitää, missä näitä olisi käyty enemmän, vai mitä Aliisa?). Tuntui kuitenkin, että aika paljon ihan vain muutamassa tunnissa ehdimme - tästä kiitos opettajalleni, joka oli etukäteen miettinyt, mitä voisimme opiskella, ja etsinyt netistä tehtäviäkin valmiiksi. Enemmän toki olisi voinut opiskella ihan itsekseenkin, mutta jotenkin ei vain saanut aikaiseksi, varsinkin kun koko ajan ajatteli, että englannilla tulisi hyvin toimeen.

Opeteltiin myös laulu, jonka Aliisa itse oli oppinut saksantunnilla vitosluokalla.

Kun Janne sitten elokuun alussa tuli Sveitsiin, seuralta suositeltiin meille molemmille kielikurssille menoa heti tänne tullessamme. Tässä vaiheessa selvisi, että saksan osaaminen olisi oikeastaan välttämätöntä, jos aikoisin töitä täällä tehdä, joten ilmoittauduimme kursseille molemmat. Juttua kielikursseista tuli sen verran, että julkaisen sen omana postauksenaan.

Kielikurssin jälkeen olen sitten yrittänyt opiskella saksaa itsenäisesti, en tosin kovin ahkerasti... Fysioterapiasanastoa opettelin aloittaessani työt, ja töissä ollessa harjoitusta on tullut kovastikin ja kielitaito on kehittynyt koko ajan. Hyvin on oppinut myös päättelemään ja yhdistelemään asioita, vaikkei ihan kaikkea ymmärtäisikään. Jonkin verran ymmärrän jo myös sveitsinsaksaa, lähinnä siis eri tavalla lausuttavia sanoja. Pärjään tarpeen vaatiessa asiakkaiden kanssa saksaksi (ehkä noin puolet mun asiakkaista, loppujen kanssa sitten englantia), vaikka eihän se nyt mitään helppoa ja sujuvaa ole, eikä todellakaan varmaan lähelläkään oikeaa. Mutta pääasia on, että pärjään sillä. Ja mielestäni se on aika hyvä saavutus viiden viikon kielikurssilla. Eli seuraavan kerran kun menette Suomessa esim. lääkärille, joka ei puhukaan täydellistä suomea, ajatelkaa mua, ja sitä miten hyvä on, että lääkäri pystyy tekemään omaa työtänsä huolimatta kielitaidon puutteellisuudesta. "Missä teillä on kipu? Ottaa paita pois, voitteko selinmakuu." Ei todellakaan kaunista, mutta ymmärretyksi olen tullut. Onneksi työni on sellaista, missä myös elekielellä ja mallia näyttämällä pääsee hyvin pitkälle. (Töistäni sitten myöhemmin lisää.)

Janne ei ihan niin paljon saksaa ole käyttänyt kuin minä, mutta esimerkiksi treeneissä kuulemma ymmärtää oikeastaan kaiken, mitä valmentaja peliin liittyen puhuu. Joukkueen valmentaja on tsekkiläinen, ja puhuu siksi Hochdeutschia, mikä tekee ymmärtämisestä tietysti helpompaa. Tämä on myös ollut varmasti hyvää harjoitusta, sillä muutenhan täällä ei oikeastaan Hochdeutschia kuule, ellei erikseen pyydä ihmisiä sitä puhumaan. Myös junnuja valmentaessaan Janne pystyy ohjeet antamaan saksaksi. Janne myös rohkeammin käyttää saksaa sen verran kuin osaa, vaikka sitten yksittäisiä sanoja. Mulla saksan käyttö on enemmän rajoittunut töihin, missä tuntemattomille huonolla kielitaidolla puhuminen tuntuu helpommalta. Jannen tänne tultua sveitsiläiset ovat oppineet myös ainakin yhden uuden saksankielisen (tai suomensaksalaisen) sanan - jawohlensson sopii lähes joka tilanteeseen.

-E

Deutsch, Hochdeutsch, Schwiizerdütch

Ihan alkuun muutama fakta.

1. Alue, missä asutaan, on siis saksankielistä.

2. Virallinen kieli täällä on Schweizer Hochdeutsch (täällä sanotaan vain Hochdeutsch), joka eroaa hieman Saksassa puhutusta saksasta (kertoo Wikipedia), mutta ilmeisesti ei merkittävästi.

3. Hochdeutsch eli tavallinen saksa on vain "koulukieli" ja kirjoitettu kieli, ja kaikki täällä puhuu murretta, sveitsinsaksaa (Schweizerdeutsch eli Schwiizerdütsch).

Sveitsinsaksa on siis ainoastaan puhuttu kieli, jolla on omat alueelliset murteensa. Tämä on siis kieli, jonka lapset sveitsiläisessä kodissa ensimmäisenä oppivat. Kun lapset menevät kouluun, he alkavat opettelemaan ja käyttämään koulukielenään Hochdeutschia eli virallista kirjoitettua kieltä, joka eroaa melko paljonkin puhutusta kielestä (jossa on omia sanoa, ääntämistapoja, ilmeisesti rakenteitakin). Omaan korvaan sveitsinsaksa kuulosti ihan alkuun jollakin lailla saksan ja ranskan sekoitukselta. Hochdeutschia käytetään kaikissa kirjallisissa materiaaleissa, mutta sveitsiläisten keskenään keskustellessa ei ikinä puheessa. Sveitsinsaksaa ei näe kirjoitettuna oikeastaan missään (paitsi kavereiden facebook-päivityksissä sekä esim. joissain kadunvarsimainoksissa). Sitä ei siis opiskella eikä varsinaisesti kirjoiteta. Koska puhuttu kieli on niin erilainen verrattuna Hochdeutschiin (ja samalla "perussaksaan"), on monilla saksalaisilla tai saksaa opiskelleilla ainakin aluksi ongelmia sveitsinsaksan ymmärtämisessä.

Olisikin siis hyvä, jos tänne tullessa olisi ollut vahva pohja saksanopiskelusta, jolloin sveitsinsaksaa olisi mahdollisesti oppinut vähitellen kuuntelemalla ja koko ajan kieltä käyttämällä. Mutta. Reilu puoli vuotta sitten Sveitsiin muuttoa ensimmäisen kerran harkitessa en osannut sanaakaan saksaa. Tai no, perus Guten Tag ja Danke saattoivat juuri ja juuri olla hallussa. Myöskään Jannen saksan taito ei ollut kovin vahvalla pohjalla, sillä ala-asteen kahden vuoden tunnit kuluivat kuulemma lähinnä siihen, että kaverin kanssa kilpailtiin, kumman opettaja heitti useammin ulos luokasta. Ja tästäkin on aikaa se melkein 20 vuotta. Päätös tänne muuttamisesta tapahtui niin nopeasti, että mihinkään kursseille ei Suomessa oikein ehtinyt. Saksankieliselle alueelle muutolla oli siis hyvin vahvat lähtökohdat.

Alkuun meillä oli se käsitys, että täällä pärjäisi oikein hyvin pelkällä englannilla. Osittain tämä onkin totta. Esimerkiksi Jannen joukkueessa kaikki puhuvat hyvää englantia, eivätkä arastele sen käyttöäkään. Monissa paikoissa (kuten Gemeindehausilla ja pankissa) asiointi on onnistunut enkuksi ihan loistavasti. Sitten taas on paljon tilanteita, joissa saksaa pitäisi osata, tai ainakin se olisi hyödyksi. Esimerkiksi töissäni (josta kerron sitten jossain vaiheessa enemmän) tapaan asiakkaita, joista osa ei puhu käytännössä ollenkaan englantia, eli työni kannalta saksan puhuminen on oikeastaan välttämätöntä. Myös naapureiden kanssa keskustellaan saksaksi, samoin kaupassa, (no ei näiden takia nyt saksaa tarvii opetella, mutta tajuatte ehkä mitä tarkoitan). Myös työkkärissä asiointi oli hoidettava saksaksi. Joukkueen treeneissä puhutaan yleisesti saksaa. Ja niin edelleen. Varmasti joillakin alueilla täällä on helpompi tulla toimeen ilman saksaa, mutta kuulemma tämä meidän alue on sellaista, että saksaa on oikeastaan osattava edes jonkin verran jos esim. töitä haluaa tehdä, sillä täällä on paljon ihmisiä, jotka eivät osaa englantia. Myös itsestä tuntuisi kyllä erittäin oudolta, jos ei osaisi yhtään kieltä, jota omassa asuinpaikassa puhutaan. Ja kun pitää alussa kertomani mielessä, niin vielä parempi olisi osata ihan sveitsinsaksaa, sitä kun kaikki automaattisesti täällä käyttävät. Kuitenkin kaikki sveitsinsaksaa äidinkielenään puhuvat ovat tosiaan koulussa Hochdeutschia lukeneet ja sillä koulunsa käyneet, joten sen käyttäminen ei tuota heille vaikeuksia ja sillä tulee siis oikein hyvin toimeen kaikkien kanssa.

Tämä postaus ei varmasti kaikkia kiinnosta yhtään (eihän tässä oo yhtään kuvaakaan!), mutta jotenkin tämä Hochdeutsch - Swiizerdütsch -asia oli sellainen, jonka perusteellisena ihmisenä koin tarpeelliseksi selventää, sillä tulen varmasti palaamaan siihen jollain lailla myös muissa teksteissä. Pahoittelut siis monimutkaisesta (ja tylsästä) tekstistä, mutta tiedän, että joitain tämäkin asia kiinnostaa. Seuraavaksi luvassa enemmän meidän omia kokemuksia kielestä.

-E

Ps. Tarkoituksenani ei ole tehdä tästä asiasta liian monimutkaista tai "pelottavaa" sellaiselle, joka Sveitsiin saksankieliselle alueelle olisi mahdollisesti muuttamassa. Jos perussaksaa on koulussa opiskellut, sillä pärjää täällä hyvin. Ja vaikkei olisikaan, voi silti pärjätä hyvin, kuten me ollaan pärjätty. :)

Lähiympäristöt

Alkupäivinäni täällä kävimme tutustumassa myös Sachselnin lähiympäristöihin. Reilun parinkymmenen kilometrin päässä on siis Luzernin kaupunki, joka on lähin isompi kaupunki (n. 80 000 asukasta), kuten jo aiemmin kirjoitin. Luzern on kaunis vanha kaupunki, jossa myös ostosmahdollisuudet ovat ainakin meille aivan riittävän hyvät. Molemmat kävimme Luzernissa intensiivikielikurssin, eli kaupungissa tuli käytyä kuukauden verran päivittäin, jolloin ainakin sen keskusta tuli tutuksi. Muutaman kerran olemme tämän jälkeen käyneet Luzernissa syömässä tai ostoksilla. 

Ainakin kielikurssiemme aikaan eli alkusyksystä kaupungissa oli aina valtavat määrät turisteja (isoissa ryhmissä liikkuvia aasialaisia kameroineen siis). Myös Wikipedia tietää Luzernin olevan suosittu matkailukaupunki sijaintinsa vuoksi - kaupunki on yhden Sveitsin isoimmista järvistä, Vierwaldstätterseen, rannalla, ja lisäksi sieltä on näkymä ja lyhyt yhteys Alpeille (Pilatus ja Rigi). Yhtenä kaupungin tunnetuimmista maamerkeistä mainitaan die Kapellbrücke, Euroopan vanhin puusilta, josta minunkin turistina oli tietysti kuvia otettava. Kovin iso kaupungin keskusta ei ole, mutta nähtävää ja tekemistä on kuitenkin hieman erilailla kuin Sachselnissa.

Die Kapellbrücke

Luzern-järvi

Kävimme myös muutamaan kertaan ajelemassa hieman ylempänä vuorilla katselemassa maisemia. Nämä kolme kuvaa ovat lokakuun puolenvälin tienoilta. Melko nopeastikin pääsee autolla upeiden näköalojen ääreen. Aivan korkeimmille vuorille ei tietysti noin vain autolla ajella, vaan niille voi nousta esim. erilaisilla kabiinihisseillä. Vielä emme tällaisia ole kokeilleet, mutta ainakin pari paikkaa on mielessä, joissa ehdottomasti haluaisin käydä! Hintaa niillä vain on sen verran, että hieman pitää harkita, mihin haluaa/kannattaa nousta. 

Sarnenin korkeimpia paikkoja, reilussa ~1500 m käytiin (Glaubenberg)

Lungernseen näköalapaikka

Haslibergin suunnalla tuntui, että korkella jo oltiin, mutta on nuo lumihuiput vielä aika paljon korkeammalla

Löydettiin myös mun ekoina päivinä ajellessamme sattumalta Brünigissa upealla paikalla oleva ravintola-hotelli, jonka terassilla kävimme pariinkin kertaan kahvilla alkusyksystä. Maisemat kahvilat terassilta olivat kyllä häikäisevän upeat! Rinne lähti heti kahvilalta melko jyrkästi alaspäin, ja toisella puolella laaksoa kohosi korkeat vuoret, joilla vuoristopurot/-joet/-putoukset virtasivat. Ihan koko upeus ei kyllä kuvista välity, varsinkin ku päivä oli niin kirkas, että kuvien ottaminen tuohon suuntaan oli melko mahdotonta. Nyt paikkaa googlettaessani sain selville, että kyseessä on Panorama Hotel Brünig Kulm, joka sijaitsee Brünigpassin alppisolan yläpuolella. Kyseinen sola yhdistää toisiinsa Bernin kantonin ja Keski-Sveitsin.

Maisemia terassilta

Hotellin viereisellä pikku niityllä oli lehmiä, joista oli pakko ottaa video, niin epätodelliselta tuo ääni tuntui. Täällä tosiaan lehmillä on aina nuo kellot kaulassa, ja vaikka nämäkin yksilöt vain syödä mutustivat ruohoa, niin ääni oli valtava! Heti ensimmäisellä Sveitsi-viikolla tuli siis todistetuksi mielikuva sveitsiläisestä alppimaisemasta lehmänkelloineen.

-E

Sachseln

Jannen neljän viikon kielikurssi oli jo ohi kun tulin Sveitsiin, ja oma kielikurssini alkaisi vasta parin viikon päästä. Niinpä meillä molemmilla oli päiväsaikaan vapaata, iltaisin Jannella toki oli treenejä ja valmennuksia. Kävimmekin yhdessä tutustumassa lähiympäristöihin (tai no, lähinnä Janne näytti mulle paikkoja). Tässä postauksessa ensin vähän kuvia ja tietoa meidän kylästä Sachselnista.

Sachseln on siis kylä/kunta Obwaldenin kantonissa Keski-Sveitsissä, kantonin pääkaupungin Sarnenin vieressä. Kylässä sijaitsee Sveitsin maantieteellinen keskipiste, eli keskellä Sveitsiä todellakin ollaan. Alue on saksankielistä. Asukkaita Sachselnissa on noin 5000. Kylä sijaitsee Sarnersee-järven rannalla, ja molemmin puolin järveä kohoaa vuoret. Ihan korkeimpia huippuja ei meidän kylässä ole, mutta Wikipedian mukaan n. 2300 m kuitenkin korkeimmillaan.

Sarnersee, näkymä kohti Sarnenia. Vasemmalla Pilatus-vuori, oikealla Rigi.

Vähän pilvisemmällä säällä suunnilleen samoilta kohdilta kuin edellinen.

Näkymä ylös Sachselnin vuorille

Ja vastaavasti ylempää näkymä alas kylään

Vähän ylempää, nyt Sachseln vastarannalla

Me asutaan "Sarnenin päässä" Sachselnia, hallille Sarneniin ajaa alle viidessä minuutissa, samoin kuin Sachselnin "keskustaan". Kylät siis ovat ihan kiinni toisissaan. Lähin suurempi kaupunki Luzern (n. 80 000 asukasta) on sekin vain reilun 20 km päässä, ja matkan varrella on ainakin viisi muuta pientä kylää. Kylien pieni väkiluku siis hieman hämää, Suomessa kun kaikki nämä kylät Luzernista meille ja vähän eteenpäinkin olisi varmaan yhdistetty toisiinsa. Kaikilla kunnilla täällä on kuitenkin omat palvelut ja hallinnot (valtion ja kantonin hallintojen lisäksi), ja esimerkiksi omat Gemeindehausit ("kunnantalot"). Myös paloasema löytyy paikallisten mukaan oikestaan joka kylästä.

Sachselnin keskustassa on kirkko, posti, kaksi pankkia, kauppa, apteekki, leipomo(ita?), muutama kahvila ja pubi, muutama hotelli sekä turisti-info. Taitaapa olla muutama erikoisempikin liike, kuten vaatekauppa, keittiö-/sisustustavarakauppa sekä jonkinlainen juomakauppa. Ja ainakin yksi hieroja. Myös juna-asema on näiden palveluiden lähettyvillä. Kylän keskustassa on myös koulu, kirjasto, urheilupaikkoja ja Gemeidehaus. Myös se paloasema on keskustan lähettyvillä. Ja viereisessä Sarnenin kunnassa (asukkaita n. 10 000) palveluita onkin sitten varmaan jo kolminkertaisesti tämä määrä.

Sachselnin keskusta

Juna-asema järven rannalla.

Sachselnissa on myös iso moottoreihin (ilmeisesti hyvin spesiaaleihin sellaisiin, asiakkaina mm. NASA) erikoistunut tehdas (Maxon Motor). Lisäksi kylässä on myslitehdas, Biofamilia, jonka tuotteita löytyy myös Suomesta. Tehtaanmyymälässä käydessämme hyllystä löytyi myös Rainbown tuotteita, mm. Hedelmäistä muromysliä, ihan suomenkielisillä teksteillä siis. Eli jos syötte Rainbown myslejä, tarkistakaapa seuraavan kerran, lukeeko valmistuspaikkana Sachseln.

Rainbow-myslit tehtaanmyymälän hyllyssä

Eli kyllä meillä täällä kaikenlaista on, nyt sen oikeastaan huomaa kun näitä alkaa tässä luettelemaan. Toisaalta sitten taas aivan naapurissa on lehmiä, kuten myös monessa muussa paikassa kylässä. Myös mm. lampaita, hevosia ja kanoja on näkynyt. Mitkään tiloista eivät ole ilmeisesti kovin isoja, lehmiä on yleensä vain muutamia samassa paikassa. Paikallisten mukaan tämä on ihan maaseutua, mutta kyllä tämä ainakin PALJON tiheämpään asuttua on kuin Suomen maaseutu. Eläimet ovat enemmän asutuksen keskellä. Esimerkiksi lähellä kylän keskustaa, tiheään rakennetulla alueella erään talon pienessä pihassa oli hevonen. Myös kanoja olen nähnyt aivan asutuksen seassa. Jotenkin tuntuu, että Suomessa vastaava ei toimisi, jos talot ovat näin tiheässä... Lisäksi maaseutumaista mielikuvaa vähentää se, että meiltä noin minuutin ajomatkan päästä alkaa moottoritie. Tämä ainakin taitaa olla melkoinen harvinaisuus Suomen maaseudulla.

-E

Jyväskylä - Hki-Vantaa - Arlanda - Zürich - Sachseln

Maanantai-iltana 15.9. oli siis vihdoin aika munkin lähteä kohti Sveitsiä. Ihana ystäväni Essi tuli onneksi Mersuineen auttamaan puolen yön aikaan, sillä kahden ison matkalaukun ja lentolaukun kanssa matkakeskukselle selviäminen ei muuten olisi kovin helposti käynyt.

Menin siis yöbussilla Jyväskylästä Helsinki-Vantaalle. Matka kesti 4 tuntia, mutta tuo bussi oli kyllä kätevä, kun pääsi suoraan perille asti. Klo 6.20 lähti lento Arlandan kautta Zürichiin, ja kymmenen aikaan olin jo perillä. Janne tuli hakemaan lentokentältä, ja lähdettiin meidän "McLarenilla" kohti uutta kotia. Janne oli jo viiden viikon aikana tottunut Sveitsissä ajamaan, mutta mua alkuun hirvitti kaikki ne motarit ja tunnelit. Mitä lähemmäs Obwaldenia päästiin, sitä enemmän alkoi vuoria näkymään, maisemat oli kyllä todella vaikuttavat! Ihanaa oli päästä yön matkustamisen jälkeen perille ja päiväunille. Ja oli sitä Janneakin ihan kiva nähdä viiden viikon jälkeen. :)

-E

Lähtövalmisteluita

Jannen lähdettyä mietin varmaan päivittäin, milloin olisi sopiva aika itse lähteä. Töitä oli siis elokuun puoleenväliin asti, ja sen jälkeen oli pari viikkoa aikaa pakata kodistamme kaikki tavarat, ennen kuin alivuokralaiset tulisivat. Sen jälkeen lähtö olisikin enää kiinni oikeastaan siitä, kuinka monta futispeliä malttaisin jättää välistä. 

Töiden loppumisen jälkeen aloin siis ahkerasti pakkailla tavaroita. Kirpparille kannoin vielä vähän lisää tavaraa, ja muutenkin pikkuhiljaa kävin tavaroita läpi. Olimme onneksi saaneet asunnon alivuokrattua kalustettuna, joten huonekalut saivat jäädä. Lopulta pakkasin keittiötavarat komeroihin (onneksi säilytystilaa on paljon ja alivuokralaiset erittäin joustavia!), ja kaiken muun kellarivarastoon. Mukaan lähteviä tavaroita oli pari matkalaukullista, ja lisäksi epämääräisiä kasseja ja pusseja tavaraa, jotka ehkä lähtevät mukaan tai joita vielä Suomessa ollessa saattaa tarvita. Luulin, että aikaa kaikkeen tähän ja siivoamiseen olisi hyvinkin, mutta lopulta vietin koko elokuun viimeisen päivän pakaten ja siivoten. Onneksi siskoni oli apuna!

Kyllähän tuonne kellarivarastoon vielä jotain olisi mahtunut

Meillä vajaan vuoden asustellut Otto-kilpikonnamme tulevaa asuinpaikkaa mietittiin useaan otteeseen, sillä kukaan perheestämme ei halunnut/pystynyt ottaa Ottoa hoidettavakseen. Lopulta Otto sai kuitenkin ihan parhaan kodin, kun joukkuekaverini ja hänen poikaystävänsä ottivat Oton asumaan luokseen. Oton uudet "vanhemmat" hakivat hänet terraarioineen muutamaa päivää ennen elokuun loppua, ja olivat alusta asti niin innoissaan Otosta, että tiesin hänestä pidettävän hyvää huolta reissumme ajan. Saa nähdä malttaako Otto enää muuttaa takaisin meille... :)

Alivuokralaisten muuttaessa pääsin itse alivuokralaiseksi siskoni sohvalle. Syyskuun alussa kävin vielä myös Seinäjoella sanomassa heipat kaikille ennen lähtöä. Veljemme kävi myös Jyväskylässä pari päivää, ja käydessämme kolmestaan syömässä (juhlistamassa kaikkien valmistumista kevään-kesän aikana) totesimme, että meillä kolmella oli yhteensä 5 lukion jälkeistä tutkintoa, muttei yhtäkään työpaikkaa. Onneksi tilanne on tuosta vähän korjaantunut. :) Yritin myös tavata kaikki läheisimmät Jyväskylä-kaverit ja hoitaa muutenkin kaikki muuttoasiat kuntoon. Lopulta sain myös lennot varattua, 16.9. oli lähtöpäivä.

Futispeleistä jäi väliin kauden kolme viimeistä. Viimeisellä pelireissullani vietettiin myös läksiäisiäni bussibileiden merkeissä. Ihanat joukkuekaverit olivat myös järjestäneet bussimatkan jälkeen yhteisen ruokailun ja illanvieton, ja sainpa myös muiston joukkueesta Sveitsiin vietäväksi. Jälleen yhden vihreän perheen parissa vietetyn ikimuistoisen futiskesän jälkeen oli kyllä kieltämättä haikeaa lähteä, mutta toisaalta odotin jo lähestyvää muutto innolla.

Parhaista parhain joukkue <3

-E

Paluu kaukosuhteeseen

Jannen muutto Sveitsiin tapahtui 8.8. Mulla oli töitä elokuun puoleenväliin asti, ja futiskausikin jatkui lokakuun alkuun saakka, joten teimme muuttomme eri aikaan. Ennen Jannen muuttoa olimme saaneet asuntomme vuokrattua eteenpäin alivuokralaisille (jotka muuttaisivat syyskuun alussa), ja tavaroita oli myyty kirpparilla ja tori.fi:ssä pitkin kesää. Muuten en itse ollut oikeastaan sen kummemmin valmisteluita muuttoa varten tehnyt. Oikeastaan koko homman todellisuuden tajusikin vasta, kun tuona perjantaina vein Jannen kamoineen Helsinki-Vantaalle. Seurustelumme alkuaikoina asuimme eri kaupungeissa reilun parin vuoden ajan, mutta nyt Janne oli lähdössä vähän kauemmas. Oli vaikeaa päästää toinen lähtemään kun tiesi, että ihan hetkeen emme näkisi. Oma lähtöpäiväni ei vielä tuossa vaiheessa ollut selvillä (toki johtuen vain siitä, etten ollut saanut sitä itse päätettyä...). Samalla vasta tajusi kunnolla myös sen, että Janne tosiaan muuttaisi asumaan ulkomaille, ja että itse muuttaisin pian perässä. Jännitys alkoi kasvaa. Hurjalta tuntui myös, että itsekin pitäisi pian saada reilun puolen vuoden aikana tarvittavat kamat pakattua pariin matkalaukkuun.

Janne lensi Zürichiin, josta hänet tultiin hakemaan, ja vietiin uuteen kotiimme, joka sijaitsee Sachseln-nimisessä kylässä Obwaldenin kantonissa. Kantonin pääkaupunki Sarnen, josta Ad Astra-joukkue siis on, on Sachselnin naapurikylä. Heti saapumisestaan seuraavana päivänä Janne pääsi tutustumaan uuteen joukkueeseensa tositoimissa, kun ohjelmassa oli cup-peli. Kausi alkoi ainakin tuloksellisesti hyvin, maali ensimmäiseen vaihtoon ja pelistä voitto.

Muutaman päivän netittömyyden jälkeen Janne sai netin Sveitsin kotiin, ja minäkin pääsin whatsappin välityksellä näkemään kuvia ja videota uudesta kodistamme ja ympäröivistä maisemista. Hyvältä näytti! Enää piti osata vain päättää se oma lähtöpäivä...

Näkymä kotimme parvekkeelta

-E

Muutto ulkomaille - miten siihen päädyttiin?

En ole koskaan mitenkään haaveillut ulkomaille muutosta. Monet kaverit ja sukulaiset ovat olleet vaihdossa/töissä/pidemmillä reissuilla ulkomailla, mutta itselleni (ja niin myös Jannelle) parin viikon reissut ovat olleet pisimpiä ulkomaanmatkoja. Emme myöskään yhdessä ole koskaan keskustelleet asumisesta ulkomailla. Joskus totesin vain Jannelle, jonka vanhoja pelikavereita on ollut/ on tälläkin hetkellä Sveitsissä pelaamassa, että jos hän joskus vielä haluaa lähteä ulkomaille pelaamaan, lähden kyllä mukaan. Keväällä meillä molemmilla alkoi valmistuminen lähestyä, mutta työtilanne Jyväskylässä ei kummankaan alalla ihan paras mahdollinen ole. Tuolloin puhuttiin, että välttämättä ei ole mahdollista töiden puolesta Jyväskylään jäädä. 

Loppukeväästä asiat yhtäkkiä etenivätkin hyvin nopeasti ensimmäisestä "vois kai sitä ulkomaille lähtöäkin harkita"-keskustelusta parissa viikossa siihen, että Jannelle tarjottiin sopimusta Ad Astra Sarnenista, Sveitsin NLB-sarjan salibandyjoukkueesta, jossa aiemminkin oli suomalaisia pelannut. Sitten vain piti osata tehdä päätös. Oikeastaan alusta asti tilanne oli se, että tuntui ajatuksena aivan uskomattomalta, että muuttaisimme oikeasti ulkomaille, mutta samalla tuntui mahdottomalta hylätä tällainen mahdollisuus. Niinpä kun pienten viilausten jälkeen tarjottu sopimus vaikutti kaikin puolin hyvältä, päätös oli selvä. Loppukesästä/alkusyksystä olisi siis edessä muutto maahan, jossa kumpikaan ei koskaan ollut käynyt, ja jonka kieltä kumpikaan ei osannut. Kaikki tuntui todella epätodelliselta, mutta samalla niin selkeältä, että tämä olisi ehdottomasti oikea ratkaisu. Näin jälkeenpäin ajateltuna sitä voisi ehkä pitää jonkinlaisena haaveena, josta ei koskaan ole edes haaveillut. Katua ei ole todellakaan tarvinnut hetkeäkään!

-E

Blogialoitus!

Aloitan elämäni ensimmäistä kertaa pitämään blogia. Viime syksynä muuttaessamme Sveitsiin ajatus kävi mielessä, mutta blogin perustamisen sijaan aloin kirjoittamaan "matkapäiväkirjaa" ihan perinteisessä muodossa käsin paperille. No, tähän mennessä olen tainnut kirjoittaa siihen kahdesti, joten kovin toimiva muoto kokemusten tallentamiseen se ei minulle ollut. Tässä kuukausien kuluessa olen ajatellut, että ehkä blogiin olisi kuitenkin tullut kirjoiteltua enemmän, mutta ajatus sen aloittamisesta "myöhässä" ei tuntunut enää kovin fiksulta.

Eilen Jannen vanha pelikaveri tyttöystävänsä kanssa oli käymässä meillä (he asuvat siis nykyään myös Sveitsissä), ja tuli puheeksi blogi, jota he ovat alkaneet täällä elämisestään kirjoittaa. Blogista keskustellessamme (ja myöhemmin illalla blogiin tutustuessani) tajusin, miten hienoa olisi tallettaa myös meidän kokemuksia täällä elämisestä edes jossakin muodossa. Miten kiva niihin sitten olisikaan myöhemmin palata! Samalla tajusin, että vaikka jotkut yksityiskohdat ovat saattaneet jo unohtuakin, niin kyllä vielä tässä vaiheessa kuluneen syksyn tapahtumat pääpiirteissään pystyy kirjoittamaan, ja kuviakin puhelimesta jonkin verran löytyy.

Niinpä heti illalla, itselleni hyvin epätyypilliseen tapaan ilman sen tarkempaa perehtymistä aiheeseen, kirjauduin sisään Bloggeriin ja loin tämän blogin. Heti blogin nimen kohdalla tuli tosin stoppi, luovuus kun ei varsinaisesti ole vahvimpia ominaisuuksiani. Pienen googlettelun ja joukkuekaverin konsultoinnin jälkeen otsikko kuitenkin muodostui suht helposti.

Ensin en tiennyt, tulisinko julkaisemaan näitä tekstejä ollenkaan, vai kirjoittelisinko näitä tänne vain meille itsellemme muistoksi. Heti alkuun tekstiä tuli kuitenkin niin helposti useamman postauksen verran, että päätin avata blogin, jolloin perhe ja kaverit (ja tietysti muutkin halukkaat) pääsisivät näitä lukemaan. Katsotaan nyt mihin suuntaan tämä kirjoitusinto tästä muuttuu, ja pääsenkö teksteissä jossain vaiheessa vielä "reaaliaikaan". Nyt kuitenkin alkuun julkaisen muutamia jo valmiita tekstejä, joissa kirjoitan vasta aivan matkamme alkumetreistä.

-E

Ps. Blogin nimi on sveitsinsaksaa, ja suomentuu niinkin mielikuvituksellisesti kuin "Sveitsissä". Ensin otsikon piti olla hieman pidempi "Elämää Sveitsissä", "Das Leben in der Schweiz", mutta sveitsinsaksaksi sanottuna se olisi ollut "S Läbä i dä Schwiiz", mikä oli mielestäni jo liian outo. Varsinkin nettiosoitteena slabaidaschwiiz.blogspot.com kuulostaa ihan joltain salakieleltä?